Uskomatonta. Ensimmäistä kertaa elämässäni todella viihdyn koulussa. En tiedä, johtuuko se mukavasta luokasta, kivoista opettajista vai rennosta ilmapiiristä, mutta kerrankin koulussa on hauskaa. Tänäänkin aamulla otti päähän oikein huolella! Teki mieli heitellä tavaroita ja kiljua. Kunnes. Alkoi hymyilyttää jo matkalla kuunnellessani radiota ja varsinkin sitten, kun hyppäsin autosta ulos ja sain vastaani hymyn. Yritän itsekin hymyillä takaisin, vaikka se jääkin välillä hiukan laimeaksi.

Voihan tämä olla vaan uutuudenviehätystä, joka katoaa viimeistään parin vuoden päästä. Voi olla, että joudun vielä ruoskimaan itseäni, että saan itseni koululle asti. Tällä hetkellä on kuitenkin koulunkäynti riittävän vaihtelevaa, kuten tänäänkin: aamupäivä leikittiin tietokoneilla ja iltapäivä mittailtiin puita. Kuulostaa ehkä tylsältä, mutta minä nautin. Metsän rauha ja hiljaisuus ympäröi minut, kun kävelin siellä mittausvälineiden kanssa.

En toisaalta ihmettele yhtään miksi ihmiset siellä tuntuvat rennommilta. Hehän ovat metsässä vähintään kerran viikossa. Me saamme nauttia luonnon omasta mielialalääkkeestä, läheisyydestä metsään. Se, jos mikä, on kullan arvoista.

Toisaalta, uskon että meidänkin luokalta pari ihmistä putoaa vielä matkasta ennen valmistumista. Kaikki eivät kestä metsää. Joillekkin metsä on iso ja pelottava paikka, joka on liian hiljainen. Toivon, että hekin oppivat joskus nauttimaan luonnon kuuntelemisesta.