Ahistaa mennä tänään kouluun.

Tiedän, että tää on puhdasta syyllisyyttä. Kohta kaks viikkoa oon nyt ollut pois, vaikkakin ihan syystä. Syyllisyys tulee siitä, etten oo ilmottanut sinne mitään enkä oo myöskään tehny mitään koko koulun eteen noiden parin viikon aikana (yo-kirjotuksia ei lasketa).

Yksi iso syy siihen, etten oo saanut yhtään koulua vielä loppuun saakka on nimenomaan tämä. Ensin olen pois yhden päivän, joko syystä tai syyttä ja sitten alkaa kierre. En jaksa/viitsi mennä seuraavanakaan päivänä, joten lupaan mennä sitten sitä seuraavana. Enkä sitten saa mentyä sitä seuraavanakaan päivänä kouluun ja se vain jää. Taistelen sitten hurjaa syyllisyyttä ja häpeää vastaan. Syyllisyyttä siitä, etten ole mennyt kouluun ja häpeää siitä, että olen ollut pois. Joku fiksu vois nyt kuvitella, että kouluun palaaminen olis mulle sitten helppoa. Näin ei todellakaan ole. Ahdistus puristaa rintaa jo koulun lähelläkin, jopa sen ollessa kiinni. Häpeän itseäni ja tuota menemättömyyttä niin paljon, etten kehtaa edes näyttää naamaani luokkakavereille, opettajista puhumattakaan. Jos joku heistä tulee vastaan, yritän piiloutua vaikka roskapönttöön.

Helpointa tietenkin olis olla olematta pois ja jos nyt kuitenkin joutuisin olemaan pois, niin voisinhan mä aina ilmottaa opettajille, etten oo tulos. Noh, sehän nyt olis ihan liian helppoa tälle akalle.

Joopa, taidan lähteä hakkaamaan taikinaa pullien muotoon. Sitten rupean etsimään koulujuttuja tuolta kaapin kätköistä ja puhaltelen pölypilven pois kirjojeni päältä, pakkaan vanhuuttaan hapertuneen kassini ja matelen kouluun.