Hetken, pienen hetken jo tunsin, että päivä paranee. Ystäväni soitti ja kyseli viikonlopusta, koska ollaan luvattu mennä niille.

Noh, sitten ukko tuli kotiin ja mitähän herra mahtoi tehdä? Kaataa mun niskaan omat rahahuolensa, kuinka HÄNELLE ei jää laskun maksun jälkeen käteen penniäkään jne. Noh, enpä viitti alkaa huutamaan vastaan, että sinä perkeleen kusipäähän itse halusit välttämättä ostaa uudet silmälasit, jotka odottaa noutoa ja maksaa noin puolet rahoista. Ei, en jaksa nyt tapella. Huvittavinta tässä on se, että sitten se kehtaa kitistä mun kirjalaskusta, joka on noin kolmasosa sen silmälaseista ja sanoa, kuinka mun opiskelu vie liikaa rahaa. Ai, ihanks tosi? Ja kouluttamattako sitä perkele pitäis jäädä?! Ja ihan on kuitenkin kohtalaisen yhteiset rahat, joten kun ukon tili on tyhjä, tuntuu se meidän muittenkin elämässä eikä vaan herran ja hidalgon.

En jaksa sanoa enää mitään. En jaksa riidellä ja riita tulee joka ikinen kerta, kun suuni avaan. Sanon vaan ääneen sen, mitä toinen ei halua ajatella, niin johan on kunnon show pystyssä. Joskus jaksoin nauttia riidoista, ihan hainkin niitä, mutta enää en jaksa. On helpompi olla hiljaa.