Kuten toisessa blogissani uhosin, tein itselleni päiväkirjamaisen toisen blogin.

Tarkoitus on kasata tänne ajatuksia, oletuksia, mielipiteitä ja muuta skeidaa. Tarkoitus on siis avautua asioista, joita en muuten saisi ulostettua mielestäni, niin hyvässä kuin pahassa. Todennäköisesti enemmän pahassa.

Tällä hetkellä olo on oudon itkuinen. Surettaa ilman syytä. Päätä särkee silmän takaa ja väsyttää. Tunnen olevani niin käsittämättömän yksin. Siis yksin, vaikka tyttäreni Peikko istuu vieressäni.

Pitäis siivota, mutta vaikka paikka alkaa päivä päivältä näyttää enemmän kaatopaikalta, en vaan saa aikaseks. Mua vituttaa, koska olen ukolleni jo useana päivänä sanonut, että pitäis siivota ja etten aio tehdä sitä yksin, en siltikään saa sitä auttamaan.

Nykysin saan olla pirun tyytyväinen kun saan päivän ruoan tehtyä. Silti se ei maistu miltään, vaikka kuinka yritän. Leivon sillon kun jaksan, tänään en jaksa. Leipominen saa yleensä mielialaa edes vähän ylöspäin. Kunnon taikinaterapiaa.

Töissä en enää ole. Olin nelisen kuukautta töissä ja koko sen ajan stressasin niin, etten osannut kunnolla nukkua. En jaksanut pitää yhteyttä kavereihin, joita ei kyllä montaa ole. Iltaisin käyn lukiota ja sieltäkin lintsasin, koska en saanut mentyä. Muutenkin ulos meneminen vaatii multa aina valmistautumista. Ei siten, että meikkaisin tms. vaan siten, että saan pääni siihen pisteeseen, että saan jalan ulos ovesta. Mun lasten kannalta se on aika paskamaista, koska en kykene istumaan niiden kanssa hiekkalaatikolla. Silti, vaikka tiedän, kuinka hyvää niille tekee olla puolipäivähoidossa, en meinaa saada itteäni edes kävelemään sinne asti niitä viemään. Autolla se vielä onnistuu, mutta ei kävellen.

Äh, en mä tiiä. Aina välillä tekis mieli hakeutua hoitoon, mutta toisaalta eihän tää nyt niin akuuttia oo. Nyt ei ahista läheskään niin paljon, ku joskus. Ja koska mun äiti sai justiinsa ison masennuskohtauksen, mä tiedän, etten mä voi romahtaa nyt. Nyt mun pitää tukea ja olla apuna eikä ite angstailla. Pitää oma pää kasassa, tehdä ne jutut, mitä vaaditaan ja vaan yrittää kahlata tää läpi, jälleen kerran.

Eikä taitais lääkärikäynti mitään auttaa, kun en osaa lääkäreille kertoa mikä mua vaivaa. En saa sanaa suustani. Tai sitten hymyilen ihan niin ku kaikki olis hyvin. Kerron satuja siitä, kuinka ihanaa mun elämä on. Heh heh, kato mullahan on kaikki hyvin. Mies ja kaks ihanaa lasta ja muutenkin elämä raiteillaan. Samaan aikaan sisällä huutaa jokin olento. Huutaa kuin loukkaantunu eläin ja tukaduttaa huudollaan kaiken ilon ja hauskan. Mä hymyilen ja maski pitää, naamari ei putoo.

Siinäpä tällä kertaa. Nyt pitäis saada itsensä ylös tästä penkistä ja lähteä tekemään sapuskaa.