Närästää. Stressaa. Ahdistaa.

Koulun alku alkaa häämöttää. Valitsin asuntopulmien takia ammattikorkeakoulun ja pääsemme muuttamaan uuteen kämppään pari päivää ennen mun koulun alkua. Lasten koulu taas alkais jo ens viikolla. Lapset siis joutuvat käymään pari viikkoa koulua täällä ja vaihtamaan sitten uuteen kouluun muuton jälkeen.

Koiran kanssa asiat eivät ihan skulaa. En sitä tosin odottanutkaan, että heti lähtisi asiat rullaamaan, mutta ongelmat ovat syvemmällä kuin luulin. Vaatii siis töitä ja aikaa. Katsotaan onko niitä sitten, kun koulu alkaa. Stressaa sekin.

Ukon kanssa asiat skulaavat vielä vähemmän. Tai no, kyllähän ne kai miehen mielestä skulaavat, kun asutaan saman katon alla eikä tapella. Ei kyllä tehdä mitään muutakaan. Kun ukko tulee kotiin, hän on kotona ehkä sen puoli tuntia ja lähtee taas johonkin. Aiemmin se oli koiran kanssa lenkille, mutta nyt en aina edes tiedä mihin tuo mies häviää, yleensä ilman koiraa. Katkeroidun, koska mies lupasi koiran tullessa hoitavansa osansa, mutta eipä näytä hoitavan. Oikeasti ei pitäisi olla yllättynyt, koska niin kävi lastenkin kanssa.

Jos olisin positiivisuuden kukkanen, hyppisin tällä hetkellä riemusta. Pääsen kouluun, saan kämpän koulun läheltä, sain hienon koiran, lapset kasvavat ja elämä ei ole huonoa. Mutta kun en ole. Mietin jo, mitä kaikkea saattaa muuton jälkeen tapahtua. Entäs jos koira tuhoaa asunnon joutuessaan olemaan yksin? Entäs jos lapset reagoivat muuttoon huonosti? Entäs jos?