Tuo kuvaa meidän vappua melko todellisesti.

Lauantaina olimme juhlimassa kavereiden tupaantuliaisia. Joimme. Loppuillasta sanaharkka kääntyi siihen, että ukko hyökkäsi kimppuuni ja kuristi kurkusta. Löi nyrkkinsä seinään ja hajotti siinä kätensä.

Olo on tällä hetkellä omituinen. Oleilemme saman katon alla, mutta olemme näkymättömiä. Olemme puhuneet, tai siis minä olen puhunut ja ukko on nyökkäillyt ja vastannut, kun olen tarpeeksi nyhtänyt. Hän haluaa jatkaa.

Haluanko minä? Mistä sen tietää? En tiedä tällä hetkellä muuta kuin sen, että yritän hymyillä lapsille.

Pahinta ei ole fyysinen kipu. Kipua kestän. Kivusta jopa pidän. Pahinta oli se raivo, joka ukon silmistä paistoi. Mistä se sinne tuli?

Huomenna ajattelin soittaa perheneuvolaan ja pyytää pikaista pariterapiaa. En tiedä ehtiikö enää huomiseksi, mutta jos ei, niin siirtyy pitkälle. Olen lähdössä huomenna puoleksitoista viikoksi mutsille vahtimaan lapsia äitin etelänreissun ajaksi ja lähden sinne toisen mukulan kanssa. Toinen jää kotiin isänsä kanssa.

Kun mietin viime viikkoja ja kuukausia, tämä on koko ajan ollut pinnan alla. Koko ajan välimme ovat kiristyneet. Emme puhu, emme kosketa emmekä katso. Olemme kääntäneet selkämme toisillemme. Mutta mistä se raivo silti tuli? Luulisi, että jos kääntää selän, etääntyy eikä suinkaan raivostu.

Erotako vaiko ei, kas siinäpä pulma. En tiedä. 

En ole enää vihainen. Olin vihainen pari tuntia tapahtuman jälkeen. Nyt olen katkera. Katkera siitä, ettei toinen osaa tai halua puhua asioista, vaan selvästi patoaa niitä sisällään. Katkera siitä, että toinen sitten räjähtää keskellä kavereiden juhlia. Katkera siitä, etten tunnekkaan tuota ihmistä niin hyvin kuin luulin. Millä katkeruuden voi kitkeä?