Edellinen sairaus meni ohi yhdessä päivässä, tätä nykyistä on kestänyt jo kolme päivää. Kurkku on kipeä ja yskittää, kuumetta on ollut 37,5 eli ei paljon. Stressaa, koska huomenna on ensimmäinen yo-kirjotuspäivä. Olis kiva olla skarppina siellä, mutta jos tää jatkuu, on skarppius aika kaukana. Terveyskeskukseen soitin, mutta siellä sanottiin, että koska oireet on niin lieviä, ne pitäis saada kuriin käsikauppalääkkeillä eikä lääkäriin oo vielä asiaa. Ajattelinkin, että niin ne sieltä sanoo, niinhän ne yleensä aina sanoo.

Väsyttää. Tää on sekä henkistä että fyysistä väsymystä. Fyysistä sairauden takia ja henkistä ukon suhtautumisen takia. Mun miehellä on sellainen tapa, että jos mä olen kipee, se vaikka keksii itselleen jonkun sairauden. Kun viimeksi makasin pari vuorokautta mahataudissa, ukko keksi, että hänelläkin on maha sekasin. Saattoihan tuo ollakkin, mutta hällä ei ollut kuumetta (jota mulla oli) eikä hän oksentanut kertaakaan, toisin kuin minä, jolla ei sisällä pysynyt mikään. Sitten mun olis pitänyt herran sairautta voivotella ja laittaa ruokaa jne. vaikka ite olin paljon huonommassa kondiksessa. Nyt ukko on lääkärissä, koska epäilee itsellään sikainfluenssaa, vaikkei edes mulla ole sen oireita, ukosta puhumattakaan. Tekosairas se kyllä osaa olla ja niin on nytkin. Rasittavaa.

Muutenkin alan olla pirun kyllästynyt koko parisuhteeseen. Kaikki on jo niin tuttua. Pikkujutut alkaa ärsyttää. Ja yleensä kyseessä on just ne pikkujutut, joihin silloin aikoinaan ihastuin. No, sehän taitaa olla aika normaalia ja yritänkin päästä tästä kyllästymisestä yli. Tähän mennessä oon epäonnistunut, mutta osittain se johtuu siitä, ettei tässä suhteessa ukon mielestä ole mitään vikana. Tyypillistä sekin, ei huomaa kun joku menee vikaan.

Jätetäänpä se aihe tällä kertaa.

Mitä lähemmäs nuo kirjotukset tulee, sitä kaksijakosempi mun fiilis on. Toisaalta oon aika varma, että pärjään kyllä. Toisaalta tuntuu, etten todellakaan voi pärjätä, koska en vieläkään oo saanu luettua kaikkea, mitä olis pitäny.

En ole saanut luettua yhtä biologian kirjaa. Oon kyllä alottanu sitä herra ties kuinka monta kertaa, mutta mitä enemmän sitä luen, sitä turhautuneemmaksi käyn. Siis se kirja on suunnilleen väännetty rautalangasta, joten toistoa, toistoa, toistoa on paljon ja välillä tunnen itseni niin viisaaksi kun luen sitä. Ja kun koko homma on niin tuttua huttua, kuin olla voi, en saa itsestäni irti sen vertaa, että saisin luettua ton kirjan.

Englannissa tilanne on lähes sama. Yksi osa tökkii ja pahasti. Sanavarasto mulla on suht kohillaan, kuuntelu menee hyvin ja kirjotelmaa en pelkää, mutta se kielioppi. Pitäis lukea sitä vielä paljon, mutta aika loppuu kesken. Läpi se menee, mutta kun haluaisin siitä hyvän numeron. Toisaalta lohduttelen itseäni sillä, että ainahan voin uusia keväällä.

Musta jotenkin tuntuu, etten osaa nukkua seuraavaan viikkoon...

Nyt kun on jotain ihan oikeeta ahisteltavaa, se pieni eläin mun sisällä on hiljaa ja hymyilee.

Mä tässä jokin aika sitten rupesin miettimään, että koska mä viimeks olen ollut ihan oikeesti onnellinen jostakin. En muistanut. Muistin sen sijaan, kuinka aina kun olis ollut jotain, mistä olisin voinut olla ilonen, on taka-alalla ollut pelko siitä, kuinka asiat sillä kertaa meis vikaan. Joka kerta ne sitten on mennyt vikaan, joten pettymyksiltä olen säästynyt aika hyvin. Mietiskelin vain, että osaankohan koskaan olla ihan oikeesti onnellinen, ilman että odotan koko ajan sitä alaspäin menoa.