Niin, mun siis piti tää viikonloppu tehdä kaikennäkösiä rästissä olleita koulutehtäviä. Toisin kävi. Iski päälle kunnon flunssa. Tällä hetkellä on nenä tukossa, kurkku kipeä, korvaa särkee ja päässä humisee. Silmät ei siedä yhtään kirkasta valoa, joten näytönkin himmensin.

Tän päivän oonkin viettäny ensin kirjastossa, josta lainasin kasan hömppäkirjoja ja sen jälkeen kirjojen kanssa peiton alla. Äsken sain loppuun Nora Robertsin kirjan ja nyt on menossa Tuija Lehtisen Nappikaupan Naiset. Lisää hömppää odottaa tuolla kirjahyllyssä. :)

Lueskelin äsken taas blogeja ja muistellen parin ystäväni kanssa käytyjä keskusteluja halusin kirjottaa eläimistä.

Mulla itselläni on ollut kolme koiraa, joista jokainen on ollut melko ongelmatapauksia. Ensimmäisen sain, kun olin kymmenen korvilla ja se lopetettiin 6-vuotiaana. Sen kanssa ongelmia olivat ihmisarkuus, epilepsia ja vehnäallergia. Vehnäallergian ja ihmisarkuuden kanssa olisi vielä pärjätty, mutta epilepsia antoi syyn viimeiseen piikkiin. Oli siinä kyllä sekin, että siihen aikaan opiskelin sisäoppilaitoksessa, jonne en voinut koiraa ottaa. Mutsi taas ei voinut enää koiraa pitää, koska mun pienimmät sisarukset syntyivät juuri silloin. Pitkään olin katkera siitä, että mun koira lopetettiin niiden kahden tieltä.

Toisen otin, kun muutin Ukon kanssa yhteen. Sen kanssa ongelmia oli enemmänkin ja lopulta ongelmien syyksi löytyi lopetuksen jälkeen kasvain päässä.

Kolmannen otin kuutisen vuotta sitten. Sitä on ikävä vieläkin.

Nyt sitten pukkaa koirakuume päälle. Tekis mieli ottaa koira, mutta en millään haluaisi ottaa pentua. Nuo mun ihmispennut vievät niin paljon aikaa ja voimavaroja, etten varmasti tällä hetkellä jaksaisi kasvattaa koirarääpälettä.

Kaveri soitteli tuossa pari päivää sitten ja tarjosi saksanpaimenkoiran pentua. Mieli teki ja oli lähellä, etten jo suostunut. Mutta sitten iski todellisuus. Olisko musta oikeesti kouluttamaan koira ihan alusta lähtien? Juu, koulutinhan mä nuo kaksi ekaakin koiraa, mutta eipä niitä mitenkään hyvin koulutetuiksi voinut missään vaiheessa sanoa. Riitäisikö mulla kärsivällisyys oikeanlaiseen koulutukseen?

Kaverilla on pari laumanvartijakoiraa ja mäyräkoira. Ne ovat kilttejä ja tulevat toimeen ihmisten kanssa. Hän sitten ehdotti mullekin laumanvartijaa. Well, mikäs siinä, kyllähän nuo nättejä ovat, MUTTA. Entäs jos en osaakaan kouluttaa? Entäs jos saankin koirasta hullun sekopään, joka lopulta puree tai pahimmassa tapauksessa tappaa mun lapsen? Olenko oikeesti valmis ottamaan sen riskin minkään rotuisen koiran kanssa?

Koira, kuten mikä tahansa lemmikki, vaatii jumalattomasti sitoutumista. Koira sitä vaatii erityisesti, koska koiraa pitäisi aina kohdella johdonmukaisesti. Enhän mä kohtele lapsianikaan mitenkään johdonmukaisesti, joten miten osaisin kohdella niin koiraa? Koiran omistaminen tuo vastuuta enkä tällä hetkellä jaksais olla vastuussa edes itsestäni, entäs sitten koirasta?

Ehkä joku pienempi lemmikki sopis näin aluksi, mutta sitten alkaa ongelmat. Ukko ei suostu ottamaan kissaa, kalaa tai jyrsijää. Itse en tiedä matelijoista juuri mitään enkä sellaista edes haluaisi. Lintukaan ei Ukolle kelpaa, joten vaihtoehdot ovat olemattomat. Meille siis ei tosiaan ole tulossa minkään näköstä otusta ehkä ikinä.

Sitten taas, haluaisinko oikeesti taas kokea ne lopettamisen jälkeiset masennukset ja itkut? Ja haluaisinko oikeesti myös selittää lapsille, että sori vaan, nyt toi koira/kissa/lisää-lemmikki-tähän kuoli? Kyllähän Mertsi muistaa vielä meidän edellisen koiran ja tietää, että se lopetettiin, mutta poika oli kuitenkin vielä niin pieni, ettei selityksiä sen suuremmin vaatinut.

Mutta, nyt lähden nukkumaan. Siis lukemaan peiton alle suklaalevyn kanssa.