Se on taas isänpäivä. Muksut ovat isänsä kanssa isänisänsä luona ja minä koiran kanssa kotona. Normisettiä.

Ois mullakin isä. Yhtään en vaan tiedä, missä mies tällä hetkellä koheltaa. Voisin haluta tietää, mutta herra laittoi taas välit poikki juhannuksena, kun olen kuulemma niin vittumainen akka. Voipi se olla niinkin.

En vaan käsitä pitäisikö vain sen takia, että juuri kyseinen ihminen sattui ampumaan rojunsa oikeaan aikaan munatorveen, kuunnella hänen känniörinöitään keskellä kauneinta juhannusta, kun on lähdössä lasten kanssa kalaan. Mielestäni ei, mutta hänen mielestään olen siinäkin asiassa väärässä. Olen aina väärässä, jos teen vähänkin vasten hänen tahtoaan. Kun kaksi itsepäistä ihmistä kohtaa, on törmäys väistämätön.

Selvinpäin jaksan kyllä katsella ja kuunnella isääni, on hän ihan mukavaa seuraakin ollessaan selvinpäin. Kännissä ukko onkin sitten harvinaisen rasittava, kuten kaikki juopot. Faija ei edes myönnä, että hänellä on alkoholiongelma. Niin, eihän mitään ongelmaa ole, vaikka vetäisisi kolmen-neljän päivän putkia, jonka jälkeen diabeetikolla on sokeriarvot niin sekaisin, ettei uskalla nukkua, ettei vaan mene koomaan.

No, se isästä.

Joku kommentoi edelliseen kirjoitukseen, että entäs, jos ihmiset pitävät haaremihousuista, isoista silmälaseista ja väreistä. Ymmärrän kyllä, että ihmiset pitävät eri asioista ja erilaisista vaatteista, mutta ihmettelen suuresti, mihin hyvä maku on hävinnyt. Eivät nuo mun omatkaan rytkyt aina niin kauniita ole, mutta oikeasti, enpä antaisikaan itseäni kuvata kaikkein kamalimmat ryysyt päällä. Jos olen menossa jonnekin, jossa täytyy olla edustava, ovat myös vaatteeni edustavat. Niihin on laitettu ajatusta ja ne ovat kauniit. Klassisen kauniit, istuvat ja kuitenkin makuni mukaiset. Klassisen kaunista ja istuvaa näki tuolla sivustolla harmillisen vähän. Tai sitten olen vaan niin vanhanaikainen, että varsinkin värien ristiriita saa karvani pystyyn.