Tänään eksyin laihissivustoille ja luin vaivasta nimeltä Binge Eating Disorder. Tunnistin siitä itseni erittäin hyvin, juuri tuotahan mä teen. Ahmin, kunnes napa raikuu ja sitten ahdistun siitä, kuinka paljon taas söin. Piilottelen syömisiäni jne. Mutta toisaalta, olenpa päässyt osasta jo eroon. Uskallan jo syödä namia ja pullaa toisten edessä. En jaksa enää hävetä sitä, että iltapalana saattaa olla sipsipussi, joten voin syödä sen ennen sänkyyn menoa enkä ainoastaan peiton alla.

Tiedän kuitenkin, ettei koko mun ahdistus voi johtua ruoasta. Ei todellakaan. Läskistä ja helvetin huonosta itsetunnosta johtuu paljon, mutta ei siitäkään koko homma. Jostain muualtakin kumpuaa tää tunnemyrsky.

Tajusin muuten tuossa, mikä mua kaikista eniten pidättelee hoidon hakemisessa: mun mies. Ei niin, että ukko jotenkin estäis mun lääkäriin menoa, vaan niin, etten kehtaa tunnustaa sille kuinka pahalta musta ihan oikeesti tuntuu. Siis, kyllähän se näkee, ettei kaikki oo ok, mutta suurimpien tunnekuohujen ohi se nukkuu. Eilenkin sain padottua itkua aina siihen asti, että huomasin ukon kuorsaavan kunnolla ja avasin padot vasta sitten. Hyvin harvoin joudun itkemään muiden edessä, kiitos itsekurin. En siis kehtaa sanoa, että nyt menee niin pirun huonosti, että pakko päästä lekuriin. Jotenkin pelkään sitä, mitä se sanois.

Analysoin tuonkin tunteen puhki, kun sen huomasin. Sekin kumpuaa huonosta itsetunnosta. Mä olen aina esittänyt niin jumalattoman vahvaa ja romahtanut hyvin, hyvin harvoin julkisesti, että en uskalla enää kertoa edes tuolla miehelle, kuinka rikki oikeasti olen. Pelkään, että jos se huomaa, se jättää mut. Ei niin, että siitä järjellä ajatellessa mitään pelkoa olis, uskon, että se olis nimenomaan toisin päin. Mutta, mutta. Miten kertoa se sydämelle?