Vai pidetäänkö?

Itselläni on kokemuksia lähinnä kesätöistä ja lyhyistä, määräaikaisista työsuhteista, joten omalta kohdaltani en osaa sanoa. Ystävieni ja Ukkoni töistä osaankin sitten sanoa enemmänkin.

Eräs rakas ystäväni on irtisanoutunut tähän mennessä kymmenestä työpaikasta. Hänellä ei ole ammatillista koulutusta, mutta hän on ensin suhteiden ja sitten työkokemuksen perusteella aina saanut töitä ja saa edelleenkin. Hän ei ole viihtynyt yhdessäkään työssä paria vuotta pidempään, vaan kun on alkanut ottaa pattiin, hän on lähtenyt kävelemään. Hänen mielestään työn pitää olla mielekästä. Kun työ käy rutiiniksi, hän häipyy. Nyt hän vihdoin tuntuu löytäneen mieleisensä työn ja on onnellinen mennessään aamulla töihin. Sellaisen työn minäkin haluan.

Toinen ystäväni on kouluttautunut ensin puutarhuriksi ja sen jälkeen lähihoitajaksi. Hän on ollut töissä useammassa paikassa ja hänkin on eronnut työstä, jossa tunsi olonsa epämukavaksi. Nyt hän on löytänyt mieleisensä paikan ja toivoo vakinaistuvansa.

Ukkoni on tehnyt maanrakennushommia ennen selkäsairauttaan. Siellä hän oli vain yhdellä firmalla töissä. Nykyisin kokiksi kouluttauduttuaan hän pääsisi McDonaldsiin vaikka heti, mutta ei sinne lähde. Miksi? Koska tietää palkan olevan lähinnä naurettava ja työaikoijen epämääräiset.

Äitini on esikuvani. Ollessani lapsi hän raatoi epämieluisassa työssä. Kun olin nuori, hän päätti vaihtaa alaa ja opiskeli toisen ammatin. Sitä hän teki kymmenisen vuotta, kunnes päätti toteuttaa unelmansa. Nykyisin hän on yrittäjä ja todella nauttii työstään. Hän on vihdoin löytänyt sen, mitä haluaa tehdä ja on iloinen, vaikkei palkka mikään loistava olekkaan ja se mielestäni onkin tärkeintä.

Musta jotenkin tuntuu, että lähinnä keski-ikäiset ja sitä vanhemmat pitävät työpaikkaa palkintona. Heidän ikäisilleen se sitä ehkä olikin, mutta työelämässäkin oli eroja. Kun he olivat nuoria ja pääsivät jonnekin töihin, se yleensä tarkoitti varmaa nousujohteista uraa tai ainakin varmaa duunia, mutta miten on nykyään? Varmaa työpaikkaa ei yksinkertaisesti ole. Nekin, joita voisi luulla varmoiksi, kuten vaikka armeijan duunit, eivät ole pysyviä työpaikkoja.

Miksi sitten uhraisimme itsemme yhtiöille, jotka eivät anna meille varmuutta edes siitä, että voimme olla siellä töissä? Sepä se, ystäväni eivät uhraa, jos se ei tunnu kivalta. Saatte sanoa meitä itsekkäiksi, mutta onko siinä uhrautumisessa järkeä? Eivät firmatkaan tänä päivänä pidä huolta työntekijöistään.

Mielestäni tämäkin olisi helppo tilanne korjata. Firmat, luvatkaa meille varma työpaikka mielekkäällä ilman työpaikkakiusaamista ja ilmaisia ylitöitä. Sitten me lupaamme uhrautua puolestanne ja joustaa. Jos ette lupaa, emme mekään anna itsestämme mitään.

Mutta milläs mikään firma mitään lupaa? On lama ja siksi juuri firmat yrittävät nyt ottaa löysät pois. Tehtaita lakkautetaan ja siirretään kaukomaihin, joissa työntekijöille ei tarvitse maksaa juuri mitään. Raha, raha, raha. Perinteisiä yhtiöitä, jotka olisivat sitoutuneet tiettyyn paikkaan, ei yksinkertaisesti enää ole. Ei ole varmaa onko tuo tänään aloitettu tehdas tuossa vielä viiden vuoden päästä vai onko sekin siirtynyt Argentiinaan halvan työvoiman perässä. Ja siksipä mekään emme sitoudu. Me pidämme ovet avoinna, eihän koskaan voi tietää milloin saamme kenkää.

Tässä kauhun tasapainossa ihmiset voivat työpaikolla yhä huonommin. Yhä suurempi määrä uupuu paineitten alle ja jää kokonaan pois työelämästä. Heille pitäisi tehdä mahdolliseksi olla töissä vaikka puolipäiväisesti, jos he sitä toipuakseen tarvitsevat. Mutta tarvitseeko mikään yhtiö puolipäiväisiä työntekijöitä?

Pähkäilen tällä hetkellä sitä, mihin haen seuraavaksi kouluun. Totta kai voisin hakea hoitoalalle, jossa varmasti olisi työpaikkoja. En kuitenkaan halua tulla samanlaiseksi kuin osa sairaanhoitajista, jotka selvästi vain odottavat eläkeikää. Voisin hakea myös kaupan alalle, mutta enpä halua sitäkään. Vaihtoehtoja siihen, mitä haluan tehdä, on vähän, mutta olen silti päättänyt kouluttautua niinkuin haluan enkä työpaikkamäärän mukaan. Voihan olla, että valmistuessani musta tulee samanlainen sosiaalipummi kuin nyt, mutta se on sitten sen ajan murhe. Ainahan voin mennä mäkkäriin paistamaan hampurilaisia.