Ahistaa. Tajusin tässä vasta eilen, että ne pirun yo-kirjotukset alkaa tasan kuukauden päästä enkä oo saanu luettua juuri yhtään. Tiedän, että biologiaa pitäis tankata vielä paljon lisää, mutta en vaan oo saanu aikaseks. En pysty keskittymään niin, että saisin nuo neljä kirjaa luettua. 

Englannin takia en jaksa edes ahdistua. Tiedän kyllä, että tarttisin harjotusta varsinkin kielioppitehtävissä, mutta en jaksa panostaa siihen ollenkaan.

Muuten on kyllä kiva lähteä taas kouluun. :) Pääsee pois kotoa edes illoiks eikä ukolla oo paljon vastaan sanomista.

Jotenkin tuntuu, että yritän taas päästä sieltä missä aita on matalin. Mun sisin tuntuu ajattelevan, että kunhan läpi menee, niin ei niillä numeroilla väliä. Tiedän kuitenkin, että jos nuo yo:t menee täysin penkin alle niin, että niistä tulee joku A, niin se vituttaa myöhemmin valtavasti. Pakko siis saada nyt itseään niskasta kiinni ja KESKITTYÄ LUKEMISEEN! Helpommin sanottu kuin tehty, mutta yrittäähän saa...

Mulla on jotain omituisia pelkoja. Pelkään sitä, mitä mieltä ihmiset on, kun en saa itteäni noitten lasten kanssa ulos. Pelkään silti enemmän sitä ulos menemistä. Outoilen oikein kunnolla. Tuntuu, että sama se, meenkö ulos vai en, kun ahistaa kuitenkin. Tiedän vaan, että ulkona alkaa paniikki pienimmästäkin äänestä ja koko kroppa alkaa hiota ja jännittyä.

Tajusin tässä minkä takia mulla on leuat ollu pitkään niin kipeinä. Sen takia, kun aina ulkona ollessani puren hampaita yhteen ja narskutan. Vähemmästäkin alkaa leuat kipeytyä. Huomasin sen toissapäivänä kun kävin hakemassa lapset puolipäivähoidosta. Kakrut käy nykyään hoidossa kaks kertaa viikossa neljä tuntia kerrallaan. Ne onkin odotettuja päiviä lasten kesken ja vihattuja päiviä mulle. Kammoan niitä. Vaikka matkaa meiltä päiväkotiin ei ole kuin se puolisen kilsaa, tuntuu se jotenkin ylitsepääsemättömältä.

Nukkuminenkin on outoa. Toissaviikolla ja viime viikolla en osannut nukkua. En saanut unen päästä kiinni ennen kuin joskus puolen yön ja kuuden välillä, mutta heräsin heti, kun lapset heräs eli noin kaheksen maissa. Aivan jumalaton univelka kasvoi ja kasvoi, kunnes sunnuntaina kaatui päälle. Sunnuntaina nukahdin sohvalle joskus kuuden aikaan ja siitä lähtien olenkin sitten nukkunu kymmenen tuntia yössä ja vielä kahet parin tunnin päiväunet. Yhteensä siis noin 14 tuntia vuorokaudessa ja silti väsyttää aivan jumalattomasti koko ajan. Joku sanois, että oon nukkunu liikaa, mutta en oikein usko tohon teoriaan. Jotenkin mulla on semmonen kuvitelma, että keho parantaa itseään unella, mutta paraneeko henkisetkin ongelmat unella?

Toivottavasti.