Voisinkin kertoa teille hiukan taustoja tästä nykytilanteesta ja kaikesta ahdistuksesta.

Mua ahistaa yleensä pari-kolme kertaa vuodessa ja nää jaksot kestää kuukaudesta pariin. Hyvinä vuosina selviän siis ihan parilla kuukauden kaudella. Huonoina vuosina olen noin puolet vuodesta poissa pelistä.

Pahin masennus- ja ahdistuskausi mulla oli tyttöni Peikon syntymän jälkeen. Poikani Merrin syntyessä masennuin myös, mutta se meni ohi suunnilleen kolmessa kuukaudessa. Peikon syntyessä olin puolisen vuotta täysi zombi, en muista siitä ajasta juuri mitään muuta, kuin jokapäiväisen taistelun päästä sängystä ylös ja tehdä edes jotain. Päässä pyöri toiva päästä pois, kuolla vaan ilman sen kummempia. Itse en kuitenkaan sitä voinu tehdä.

Jotenkin aina kun näitä tulee, mä vaan vetäydyn odottamaan, että ne menee pois. Tiedän, että pitäis tehdä jotakin, mutta koska nää on aina mennyt ohi, luotan siihen, että niin tää menee tälläkin kertaa.

Toiseks, oon aina kammonnut myös lääkäreitä. Tiedän, että mun olis pikku pakko mennä taas ihotautilääkärille, koska mun rasvareseptit pitäis uusia, mutta en peloltani saa soitettua sinne. En edes tiedä mistä varaisin ajan mielenterveystoimistoon. Lisäks kammoan puhelimia, en ikinä uskalla soittaa, jos voin sen sijaan käydä paikan päällä tai käyttää nettiä. Ne ei tässä tapauksessa onnistu, joten odotan edelleen, että tää vaan menee pois, niinku aina.

Tää alkaa kuulostaa ihan puolustelulta. Luin Ofelian kommentin ja tää on kai puolustuspuheenvuoro siihen. Tai jotain.