Itkin tänään pitkästä aikaa. Syynä itkuun lähinnä turhautuminen ja pelko.

Setäni makaa tällä hetkellä sairaalassa. Hänelle tehtiin pallolaajennus eilen, mutta se ei auttanut tukkeutuneisiin verisuoniin. Maanantaina on sedällä edessä avosydänleikkaus. Lääkäri ei antanut paljoakaan toivoa, vaan totesi sedän olevan muutenkin siinä kunnossa, että lähtö on lähellä. Ja ihan kuin se ei riittäisi.

Setä on isoäitini omaishoitaja. Isoäiti on melko pahasti dementoitunut. Häntä ei oikein voi jättää yksin. Huomenna on siis minun mentävä isoäidin luo katsomaan hänen peräänsä. Pelottaa sedän ja isoäidin puolesta. Isoäidillä pätkii muisti niin pahasti, etten ole varma tunnistaako hän mua huomenna. Turhauttaa, koska onhan mulla isäkin, joka voisi hoitaa tämän. Herraa vain ei tunnu kiinnostavan. Turhauttaa, kun tämäkin pitää kaataa mun niskoille. Turhauttaa todella.

Mullahan ei ole mitään muutakaan. Mitä nyt pari yliopiston pääsykoetta, pari kakaraa ja mies töissä lähes kellon ympäri. Helppoa suorastaan. Ja kun vertaa eläkeläisisääni, olenhan minä toki paljon kiireettömämpi.

Menen silti. Ainakin siksi aikaa, että setä joko pääsee kotiin tai kuolee. Toki jeesaan niin paljon kuin pystyn. Tämä on kuitenkin ainoa elossa oleva isoäitini. Lapsille tämä saattaakin olla vaikeampaa, kun ei siellä maalla ole ketään, jonka kanssa leikkiä. Täytyy järjestellä heille jotain, onhan mulla siinä muuta sukua lähimaastossa.

Ajatukset junnaa paikallaan. Taidan ottaa jonkun kevyen rakkausromaanin kainaloon ja lueskella, jospa vaikka ne ajatukset vihdoin päästäisivät nukkumaan.