Tänään olin yksinäinen. Yksinäinen, vaikka istuimme pari tuntia appiukon luona kahvipöydässä. Yksinäinen siksi, etteivät ystäväni vastanneet puhelimeen.

Tiedän, että ystävilläni on omat kiireensä. Yksi on Tallinnassa, toinen viimeistelee remonttia ja lopuilla on myös muita ystäviä minun lisäksi. Olen silti heistä niin riippuvainen, että jos en heitä saa kiinni, masennun.

Näin tänään pitkästä aikaa anoppia. En vain jaksa tavata häntä. Syykin on selvä: en jaksa syyllistämistä. Tänään kuuntelin taas sen pari tuntia jatkuvaa kitinää mitä kummallisimmista asioista. Vaikka menimme heille juhlimaan, olisi lapsilla pitänyt olla anopin mielestä olla päällä yhtä paljon vaatetta kuin naparetkellä. Jos menemme juhlimaan, oletan lapsemme pysyvän lämpimissä sisätiloissa, joten en viitsi heille tunkea päälle villapaitoja, pitkiksiä, paksuja hanskoja ja kypärälakkeja. Tein myös pyynnöstä pari voileipäkakkua ja mitä sain kiitokseksi? Pelkkää kettuilua siitä, etteivät kakut olleet tarpeeksi koristeellisiä. Olisihan se tosi kiva, jos edes joskus saisi kiitosta. Edes yhden ystävällisen sanan. Turha toivo.

Ystävälliset sanat tuntuvat olevan tiukassa. Yritän opettaa lapsilleni kehumista ja kehujen vastaanottoa. Yritän opettaa, että jos ette keksi mitään kivaa sanottavaa, niin parempi olla sanomatta mitään. Kehut ja ystävälliset sanat eivät maksa mitään, mutta lämmittävät vastaanottajaa todella paljon. Miksi ne sitten tuntuvat olevan niin vaikea sanoa?

Johtuuko se siitä, että jos itsellä menee huonosti, ei halua toisellekaan antaa hyvää oloa? Mieluummin keksii kielteistä sanottavaa, kuin myönteistä? Vai onko se kateutta? Tietää, että toinen on parempi jossain asiassa, niin pitää päästä sanomaan, jos jokin toinen mättää?

En minäkään aina mikään positiivisuuden kukkanen ole, mutta edes yritän. Pikkuhiljaa olen oppinut antamaan ja vastaanottamaan kehuja. Olen oppinut sanomaan, että sinullapa kiva paita. Olen oppinut kiittämään enkä enää vähättele.