Luin tuossa juuri Yrjö Kokon Pessi ja Illusian. En oo sitä aiemmin lukenut jostain syystä, vaikka useampi ihminen on sitä mulle suositellut eli noista äidinkielen kurssin pakollisista lukemisista on jotain hyötyäkin.

Rakastuin tuohon kirjaan. Voi kun itsekin osais kirjottaa noin kuvailevaa tekstiä! Lainattakoon tähän pätkä kirjasta: "Aamun koittaessa ja päivän jo hankkiutuessa nousemaan kylmä muuttui pakkaseksi. Keväthalla on se kuolema, joka kevään elämän hurmiossa usein unohdetaan. Niin kävi nytkin monelle, joka vaaran etelärinteellä oli juopunut kevätauringon lämmöstä. Olisi pitänyt olla varoivainen kuin vaaran pohjoisrinteen asukkaat. Mutta moni kasvi oli työntänyt versonsa suojaavan sammalpeitteen alta kohti valoa. Nyt niitä paleli. Ne toivoivat, että olisi alkanut tuulla, jotta ne olisivat voineet liikkua ja siten saada lämpöä. Niitä paleli ja joka solua kirveli. Vähitellen ne kadottivat tuntonsa. Niitä tuntui nukuttavan ja ne nukkuivat, kuolivat pois." Ja miten minä sen sanoisin: tuli halla ja vei. :D

Löysin tuosta myös joitain vanhahtavia sanoja ja sanontoja, joita lapsille kirjaa lukiessani oikasin enemmän nykykielelle. Eipä tuo ihan nykypäivän kirja olekkaan, julkastiinhan tuo eka kerran jo vuonna 1944. Painos oli kyllä suht tuore vuodelta 2001. Tuo kirja tulee varmaan ostettua jos sattuu joskus kirjakaupassa kohalle. Niin hyvä se ei ole, että tästä nyt heti lähtisin sitä ostamaan, mutta eipä ole niin hyvää kirjaa vielä tähän mennessä kohdalle osunutkaan.

Sitten tuli mieleeni sana kaunis. Mikä on kaunista? Mikä on kaunista käytöstä? Kauneudessa mun kohdalla on se hassu juttu, että tunnistan oman makuni mukaisen kauneuden kun sen nään, mutta en osaa kuvailla sitä. Ja mikä siitä, mikä mun mielestä on kaunista sitten on muiden mielestä kaunista? Kauneushan on nimenomaan makuasia ja sen huomaa erittäin hyvin esimerkiksi koiranäyttelyissä. Totta kai, ensin katotaan rotumääritelmää ja verrataan sitä koiraan. Kuitenkin, kuten näyttelyissä käyvät koiranomistajat varsin hyvin tietää, on loppupeleissä ykköspaikka kiinni tasan siitä, minkälainen koira tuomarin silmää eniten miellyttää. Sama pätee poninäyttelyihinkin. Muistan varsin hyvin eräänkin kerran, kun olin Lyyti-tamman kanssa poninäyttelyissä. Lyyti oli New Forest -rotua, jonka kotimaa on Iso-Britannia. Ensin käytiin Lyytin kanssa Hippoksen (Suomen hevosjalostuksesta vastaava taho) kehässä. Siellä Lyyti sai kolmannen (eli huonoimman) palkinnon ja moitteet pitkästä rungosta ja lyhyestä kaulasta. Rotukehässä oli brittituomari ja pisteet nousi kummasti. Lopputulos rotukehistä oli ykköspalkinto ja arvonimi rotunsa paras. Ja tämä siksi, kun oli tuomarin mielestä niin ihanan pitkä runko, kuten rodun alkuperämaassakin pitää olla. Sano siinä sitten, onko tamma jalostusmateriaalia vai ei. Samanlaisia tarinoita kuulee jokaisesta ulkonäköön perustuvasta kilpailusta.

Mutta onko se, mikä miellyttää silmää, kaunista? Mun silmää miellyttää goottinuket, jotka ovat hauskoja ja sympaattisia. Ovatko ne kauniita? No, en nyt sanoisi ihan niinkään. Osa on todella nättejä, mutta osa on suorastaan rumia. Ja silti ne rumatkin miellyttää mun silmää. Outoa. Samoin joku ruoka voi ulkoa päin näyttää koiran oksennukselta, mutta olla oikeestaan aika hyvää. Kun sitä sitten on maistanut, muistaa hyvän maun ja ruoan ulkonäkö miellyttää silmää, koska tiedät sen maistuvan hyvältä. Onko se silloin kaunista?

Joo-o, tää akka lähtee nyt tekemään pikakalakeittoa ja jälkiruoaksi pannaria omenahillolla, joka näyttää vauvan kakalta. Miellyttää mun makuhermoja. :D